Tuomon kuva ja sana

‘Mikä uusi ulottuvuus avautuukaan vanhoista siemenpankeista. Kuvan kasvia ei enää ole tai ollut, kunnes se herätettiin uudelleen henkiin. Kuva on kaapattu Tiede-lehden verkkosivulta, jossa siihen voi tutustua tarkemmin ja se esittää muinaista kohokkikasvia Silene stenophyllaa. Sama kasvi on edelleenkin olemassa, mutta on aikojen kuluessa muuttanut jonkin verran muotoaan.’

Aikoinaan herätti suurta hämmästystä, kun Siperian ikiroudasta löydettiin hyvinsäilynyt syväjäädytetty mammutin poikanen. Se rekonstruoitiin ja on nykyään nähtävillä Pietarin luonnontieteellisessä museossa. Kävin sitä itsekin muutama vuosi sitten katsomassa ja ihan se näytti mammutilta, vaikka olikin kovin pieni. Tämä mammutti ei kuitenkaan koskaan herännyt henkiin. Se kuoli jäätyään jään sisään n. 40 000 vuotta sitten. Myöhemmin Siperiasta Jamalin niemimaalta on löydetty pari muutakin mammutinpoikasta, joista toivotaan apua selvityksiin mammutin polveutumisesta ja sukulaisuuksista.

Kohokki löydettiin reilu vuosi sitten ikiroudan pakastamana siemenenä Koillis-Siperiasta Kolyma-joen rantatörmästä. Moskovassa siemenet onnistuttiin herättämään henkiin kudosviljelyn avulla ja näin saatiin aikaan kuvan kasvi. Siement olivat säilyneet n. 30 000 vuotta vanhassa maaoravan pesässä, jonne eläin oli ne aikoinaan kuljettenut joko ravinnokseen tai pesänsä pehmikkeeksi. Hämmästyttävintä tapahtumassa on se, että näin saatu kasvi on lisääntymiskykyinen. Ruukuissa kasvatetut kasvit kukkivat näyttävästi, pölyttyivät ja tuottivat itämiskykyistä siementä.

Tämä kohokki muistuttaa jonkin verran meillä vanhan kulttuurin seuralaisena esiintyvää puolittaista koristekasvia valkoailakkia (Silene alba), mutta sen terälehdet ovat kapeammat ja koko kasvi huomattavasti pienempi. Nykyistä Silene stenophyllaa ei kasva Suomessa enkä onnistunut löytämään siitä oikein mitään tietoakaan, sillä netti on täynnä tätä sensaatiomaista uutuutta.

Muistan kauan sitten 80-luvulla kuulleeni historiallisbotanistisen esitelmän Turussa tehdyistä tutkimuksista, jossa vanhan keskiaikaisen kaatopaikan kaivauksissa löydettiin myös kasvien siemeniä. Nykyisen Tuomiokirkon läheisyydessä olevasta Mätäjärvestä löydetyt siemenet kylvettiin ruukkuihin ja jäätiin odottamaan, mitä tapahtuu. Aikaa niiden hautautumisesta kaatopaikan hapettomaan tilaan oli ehtinyt kulua muistaakseni viitisen sataa vuotta. Siement pystyttiin tunnistamaan ja muutamista saatiin aikaan myös versoja, ainakin vesiheinästä. En tiedä, oliko näillä mitään tulevaisuutta pölytyksen ja lisääntymisen muodossa.

Luonnon siemenpankki on mielenkiintoinen juttu. Ehkä tulevaisuudessa pystytään muitakin jo ammoin kuolleita kasveja herättämään uudelleen henkiin. Ainakin tällainen ikiroudan maasedimentti on otollinen paikka siementen etsimiseen. Mitä niillä kasveilla sitten tehdään? Osa varmaan jäisi vain biodiversiteetin piiriin kuuluvaksi kummajaiseksi, mutta saattaahan sieltä löytyä myös hyötykasveja ravinnoksi, lääkkeisiin, koristeeksi. Aika näyttää. Toisaalta näissäkin jutuissa on omat vaaransa. Kun kasvin luontaiset viholliset ovat jo kauan sitten hävinneet, voi tällaisesta kasvista kehkeytyä myös paha rikkakasvi.

Avainsanat: historia, kasvi, routa, tutkimus

‘Kari Hotakainen on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen, rahaan. Vaikka kuinka yrittäisi ajatella, ettei raha saa ratkaista kaikkea, niin silti me elämme sen talutusnuorassa ja sitä jatkuvasti ajattelemme. Jumalan paikan on ottanut Mammona, näin raamatullisesti sanottuna ja siitä tämä kirja kertoo. Olen lukenut lähes kaikki Hotakaiset ja ehkä tässä hän pääsee taas siihen tyyliin ja tasoon, joka oli Juoksuhaudan tiessä. Kirja on kokonainen, kantaaottava ja ajatuksia herättävä, mutta ei helppo. Kannattaa tutustua.’

Tämä on eräänlainen On the Road-romaani Suomesta yhden päivän ajalta, jossa vanha autonkuljettaja Armas Kallio kuljettaa investointipankkiiri Jukka Hopeaniemeä Lapista Helsinkiin seitsemän minuutin TV-esiintymistä varten. Oikeastaan kirjan juoni on siinä, mutta se ei tietenkään ole koko kirja, vain sen kehys.

Matkalla tapahtuu oikeastaan melko vähän mainittavaa. He ottavat liftarin kyytiin ja joutuvat siitä kärsimään; se lienee eräänlainen matkan taitekohta. Suurin osa matkan ajasta puhutaan, muistellaan, kuunnellaan musiikkia ja vanhan Ukon kasetteja. Ukko on Hopeaniemen isä, teollisuuspohatta, joka loi lähes tyhjästä menestyvän liikelaitoksen Kekkosen aikaan. Hän haluaa kuolemansa jälkeen valistaa poikaansa maailman vaaroilta ja elämän oikuilta. Armas Kallio oli Ukon autonkuljettaja koko tämän uran ajan. Suostuessaan kuljettamaan pojan Lapista etelään, Armas haluaa auttaa tytärtään Saaraa, joka on peliriippuvainen. Jukka Hopeaniemi on koko uransa ajan vältellyt jukisuutta eikä ole antanut TV-haastatteluja. Miksi hän nyt suostuu? Se jää lukijan arvailujen varaan, mutta sen voi arvata jo kirjan alussa, että tarina huipentuu tuohon haastatteluun aamun Huomenta maa-ajankohtaislähetyksessä. Se onkin käänteentekevä haastattelu monella tavalla.

Kirja etenee kronologisesti illasta aamuun ja matkallisesti Saariselältä Pasilaan. Sen kerronta takautuu muisteluihin Ukon ajan tapahtumiin ja luotaa myös kysymyksiin, mitä tapahtuu haastattelussa ja mitä sen jälkeen. Hopeaniemi tilittää elämäänsä enemmänkin itselleen kuin kuljettajalle ja kuljettaja vertailee isän ja pojan elämää toisiinsa. Kerronta tapahtuu preesensissä ja se antaa sille ajankohtaisen tunnun. Se on paikoin karua ja todentuntuista, mutta aina välillä pursuaa todellista elämää, viisauksia, runollisuutta ja pohdintoja. Kirjailija on pukenut ajatuksensa usein Raamatun lauseisiin, sananlaskuihin, aforismeihin tai muihin tunnettuihin lausahduksiin, muuttamalla niiden sanoja jonkin verran, mutta pitäen ajatuksen samana. Kirjasta toisin paikoin tulee mieleen aforismikokoelma ja sanaleikkien temmellyskenttä.

Ajatuksellisesti tässä on kaksi maailmaa, Ukon ja Hopeaniemen. Ukko eli Kekkosen ajan maailmassa, jossa juotiin ja remuttiin myös johtoportaassa ja kun nimet olivat paperissa, oli asiat kunnossa viiden vuoden ajan. Hopeaniemellä on valtaa ja rahaa mutta ei vapautta. Markkinavoimat reagoivat pienimmästäkin muutoksesta. Siksi kaikki sijoittajat, johtajat, pelaajat odottavat kauhulla TV-ohjelmaa, jossa suuren Konserni oyj:n toimitusjohtaja voi päästää sammakoita suustaan. Jumalana ei ole enää vanhatestamentillinen Ukko vaan kasvottomat Markkinavoimat, jonka sana on laki.

Kirjassa on vähän henkilöitä eikä heitäkään kuvata kovin tarkkaan. He ovat kuitenkin kuin vastakohtia toisilleen. Hopeaniemi kadehtii autonkuljettaja Armaksen elämää ja päinvastoin. Pakkaa he eivät vaihtaisi, mutta näinkään ei ole hyvä. Naisakselilla TV-toimittaja on petollinen analyytikko, joka toimii markkinavoimien palveluksessa ja Armaksen tytär Saara yrittää tähyillä siihen suuntaan voidakseen kuitata pelivelkansa. Ehkä tässä akselissa erilaisuutena on inhimillisyys.

Haastattelussa Hopeaniemi päättää kertoa totuuden, mutta sitähän kukaan ei halua kuulla eikä kestää, ei ainakaan TV-toimittaja eivätkä Markkinavoimat, vaikka median hypettämällä kansalla onkin hauskaa. Matkalla on kuunneltu milloin Beethovenia milloin Jussi Björligiä, jotka edustavat Ukon aikaa tai sitten Dylania ja Williamsia, jotka edustavat nykyisyyttä. Lopussa taustalle jää soimaan Bob Dylanin vanha hitti, jota myös Armas kuuntelee.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011. 324 s.

Avainsanat: aforimit, kirjallisuus, markkinatalous

‘Olemme saaneet maalle uuden presidentin. Siksi lienee paikallaan tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Markkinoilla on häneltä kaksi kirjaa: Viiden vuoden yksinäisyys ja hiljaisten historia. Luin jälkimmäisen. Kun vielä tutustuin Kanava-lehden tuoreessa numerossa olevaan Osmo Pekosen pohdintaan kirjasta ja presidentistä, päätin pistää jotain tänne itsekin. Kirja on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten, mutta ainakin pokkaripainosta edelleen on saatavilla. Kirja on pieni, vaatimattoman oloinen, mutta täynnä pohdintaa, tunnetta, ajatuksia. Kannattaa tutustua.’

Presidentti Niinistön toinen kirja koostuu kuudestatoista tarinasta, joissa pohditaan pienten ihmisten elämän pieniä tai miksei suuriakin tapahtumia, tragedioita, häviämisiä, onnistumisia. Tapahtumat eivät aina ole suuria historian tapahtumia, mutta pienelle ihmiselle ne ovat suuria, jopa ainutlaatuisuudessaan musertavia. Samalla nämä pienet asiat laajenevat suuremmiksi käsittämään kokonaisia maailmoita ja saavat samalla yhteiskunnallista ja poliittista painoarvoa, kannanottoja paremman elämän puolesta. Vaikka asiaa ei aina suoraan sanotakaan, niin lukija voi lukea sen rivien välistä.

Pari sanaa jokaisesta kertomuksesta, niitä lienee tarpeeton ruveta sen kummemmin selittämään. Ne kannattaa lukea itse. Hiljainen sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan upseerista, jota kukaan ei huomaa. Uusi jako pohtii kiinalaista rahapolitiikkaa. Ameriikan pojassa ihmetellään vaihto-oppilasta. Kadonnut kunta ottaa kantaa kunnan kehtittämiseen. Juoksijassa jänis ottaa vallan ja voittaa. Ryöstetyssä elämässä mietitään kommunismia Itä-Euroopan maissa. Sukat kertomus etsii kadonneita sukkia. Velka ja vankeus on kovin tuttu kertomus 90-luvun laman vaikutuksesta yrittäjälle. Tuhannenkahdensadan fasaanin tikkataulu on kannanotto erilaiseen elämänmuotoon. Perussuomalainen ei suinkaan kerro Persuista, vaan tyypillisestä suomalaisesta työmiehestä. Käsi pohtii kauneutta. Landisin tuska ottaa kantaa dopingiin ja ammattipyöräilyyn. Ehdokas on selvitys kirjoittajan presidenttiehdokkuudesta ja sen tuomista mietteistä. Maailman parasta maalaria etsimässä luotaa läpi taidemaailmaa MonaLisan kautta Vermeerin Tyttöön. Surun silhuetit on laaja kuvaus Thaimaan tsunamista ja Niinistön kokemuksista lähellä kuolemaa.

Avainsanat: kirjallisuus, novelli, presidentti

‘Kaipa minunkin piti lukea tämä kulttikirja, kun siitä niin paljon kohistaan. Ehkä on tarpeetonta tuoda se tänne blogiin, mutta en nyt malttanut olla tuomattakaan, kun sen kerran läpi kahlasin. Tämä ei ehkä ole ihan minun suosikkikirjallisuuttani, mutta luettavaa kylläkin. Nautin kielestä ja kuvista, en tarinasta enkä sen tuomasta pahoinvoinnista. Suosittelen.’

Kirja on kertomus Lapin sodasta, saksalaisista, leireistä ja kätilöstä kaiken sen keskellä. Aihealue ei ole helppo, sitä ei ole myöskään kirja. Kätilö auttaa lapsia maailmaan, lopulta myös maailmasta pois. Kun sotilaita on kaikkialla, ei siinä jää jäljelle neitseitä. Kätilöllä riittää töitä. Hän ei ehdi ajatella omaa elämäänsä, ei rakkautta, eikä paljon muutakaan. Hän tekee vain työtään, kunnes kohtaa Johan Angelhurstin, puoliksi saksalaisen puoliksi suomalaisen SS-upseerin. Sen jälkeen kaikki toimii vain rakkauden ehdoilla.

Johannes on rikki. Hän on nähnyt Ukrainassa Babi Jarin tuhon eikä ole selvinnyt siitä. Hän rakastuu Villisilmään, hän hakee lohdutusta lääkkeistä, hän yrittää voittaa näkynsä kaivamalla kuoppaa, mutta hän on liian rikki, liian haavoitettu mieleltään, niin kuin monet sodassa ovat.

Kätilö kirjoittaa muistiinpanojaan Kuolleen miehen lahdellä pienessä tuvassa. Hän odottaa Johannesta pieni tyttö seuranaan. Rakkaus pitää hänet hengissä talven keskellä. Muistot ovat raskaat. Hän pääsee perille Kuolleesta miehestä, vakoilusta, niin saksalaisista kuin venäläisistäkin. Hän kaipaa, hän rakastaa. Vankileiri on vienyt häneltä hampaat ja siveyden, vankileiri on tuhonnut hänen rakastettunsa, ystävänsä ja elämänsä. Hän vain odottaa ja rakastaa.

Kirjan pääosaan nousee kieli, sen rehevyys ja kauneus. Tapahtumat eivät ole kauniita, eikä aina sekään miten niitä kuvataan, mutta kielen rikkaus tekee kunnioitusta kieliperinteelle, kansan äänelle ja sille, että meidän oma kielemme on hyvin ilmaisuvoimainen ja kantava. Kuinka tällainen kirja voitaisiin kääntää jollekin toiselle, köyhemmälle kielelle, esim. englanniksi. Siitä katoaisi ainakin puolet ja loppu jäisi hyvin köyhäksi ehkä täysin ymmärtämättömäksi. Kirjailija tuntee aiheensa ja osaa sen taustoista ammentaa rajuja asioita. Historista on saatu lukea kaikista niistä kauheuksista mitä sota saa aikaan ja varsinkin saksalaisten sota. Kuitenkin se brutaali toiminta, mitä vankileirillä harjoitettiin, iskee kuin rätti silmille ja se sattuu. Ajattelee, ettei tämä voi olla totta ja heti seuraavaksi, että se on totta tänäkin päivänä. Kirjan kuvaamat tapahtumat eivät jätä kylmäksi ketään. Niiden ihmisten kohtalot, joita kirjassa mainitaan, tulevat lähelle, ehkä liiankin lähelle, sillä kirjailija ei jätä mitään kuvaamatta. Siinä onkin kirjan heikko kohta. Ehkä tässä olisi kustannustoimittajalla pitänyt olla tarkempi kontrolli. Nyt junnataan aika kauan samassa tilassa, johon ei enää tule mitään uutta. Olisko ollut parempi, mennä nopeammin loppuratkaisuihin, vaikka ei nytkään mielenkiinto herpaantunut, korkeintaan sietokyky?

Sota on raakaa lienee klisee, jota aina hoetaan. Tässä kirjassa ei puhuta itse sodasta vaan sen seurauksista. Siksi se on erilainen sotakirja. Sivilit kärsivät luuloista, syytteistä ja raiskauksista. Se tulee selvästi esille. Syyttömät elävät jatkuvassa pelossa ja oltuaan väärässä paikassa, joutuvat kärsimäänkin syyttöminä. Tuhannet naiset joutuivat sodan runtelemiksi vain sen vuoksi, että olivat naisia. Kätilön kohtalo ei poikennut tästä. Miehen ja mielen raakuus tuotiin esiin selvin sanoin. Kun yhteiskunnassa ei ole lakia tai toimitaan jonkin tekaistun sotalain turvin, ei kukaan ole turvassa. Kätilö oli tullut auttamaan, mutta päätyi tuhoamaan, hänkin. Kaiken yllä oli rakkaus, mutta voiko se tehdä kaikki muut työt tyhjiksi.

Kirjaa on verrattu moniin muihin kirjoihin: Waltarin Johannes Angelokseen, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Kirja on kuitenkin oma itsensä, ei niin nautittava kuin monet kauniimmat kirjat, ei niin sykähdyttävä kuin esim. Waltarit, ei niin perusteellinen kuin Linnan teokset, mutta omaperäisyydessään ja kielellisessä rikkaudessaan aivan omaa luokkaansa. Niinpä sen sivuuttaminen Finladia-palkintoa jaettaessa onkin suuremman luokan moka. Tämä ohittaa Liksomin kirjan mennen tullen. Onneksi se huomioitiin Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Innolla jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Tässä on ainesta.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY, 2011. 348 s.

Avainsanat: kieli, kirjallisuus, Runeberg, sota

‘Näin talven keskellä tuntuu, ettei luonnossa tapahdu mitään, vaikka se ei olekaan totta. Aina tapahtuu, tänäänkin näin vuoden ensimmäisen pyyn. Alkuviikosta selailin viime vuoden kuvasatoa. Silmiini sattui joukko etelänmatkan kukkakuvia ja ryhdyin tunnistamaan niitä. Erikoisin kasvi löytyi yllä olevasta kuvasta.’

Kun otsikoin tämän kirjoituksen nimikkeellä ‘Petollista’, tarkoitin sillä tuon kasvin kauneutta. Ennen sanottiin, että moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. Se taas sopii hyvin tämän kasvin hedelmiin. Kuvassa on aavikoiden ikivihanta pensas, jonka kukat ovat erityisen kauniit ja oikeastaan koko kasvikin. Kun keitaalla tai vadissa on muutenkin vähän kukkivia kasveja tämä erottuu hyvin ja edukseen. Kyseessä on sodomanmadari (Calotropis procera). Sen voi tavata vain aavikkoalueilta ja itse kuvasin sen Omanista vuoriston alarinteiden kuivasta penkereestä läheltä suurta keidasta. Se erottui kauas ja sen vahamaiset kukat houkuttelivat haistelemaan ja koskettelemaan.

Tätä ei ole kuitenkaan syytä tehdä, mutta kun en sitä tiennyt. Kasvi on nimittäin tuoreena hyvin myrkyllinen, kuuluuhan se oleanterikasveihin, jossa on muitakin myrkkykasveja. Sen maitiaisneste silmiin joutuneena sokeuttaa ja aiheuttaa iholla pahoja allergisia reaktioita ja tulehduksia. Kasvin nestettä on käytetty mm. nuolimyrkkynä. Kuivana se on ennen ollut hyödyllinen kasvi, sillä sen oksia ja varsia on käytetty köysien ja verkkojen raaka-aineena. Kasvin suurten hedelmien siemenhaivenista taas on kuivattu patjantäytettä. Se on siis ollut paikallisille asukkaille hyötykasvi, kun sitä on osattu käsitellä. Tällainen pahainen turisti, mennessään kopeloimaan sitä, olisi saattanut aiheuttaa itselleen elinikäisen vamman.

Eikä tässä vielä kaikki. Kasvilla elää myrkyllinen eläinkin, heinäsirkka, joka uhattuna puolustautuu ruiskuttamalla myrkyllistä nestettä uhkaajansa päälle. Tällaista otusta en matkalla nähnyt, sillä koko huomio meni noihin kauniisiin kukkiin. Aina ei voi tietää, mitä kauneuden alla piilee. Turistin olisikin oltava varovainen outojen kasvien kanssa.

Madari on tunnettu ikiajat, sillä kirjatietojen mukaan siitä kertoi jo roomalainen historioitsija Jusufus, joka kirjassaan juutalaissodista kertoo Sodoman kaupungin lähellä kasvavasta kauniista kasvista, jonka suuret hedelmät eivät kelpaa syötäväksi, vaan poimittuna hajoavat käsiin savuksi ja tuhkaksi aivan kuin muinaiset kaupungit Raamatun mukaan. Tästä kasvupaikastaan tämä kasvi on saanut nimensäkin.

Avainsanat: aavikko, matka, myrkky

‘Kesällä hikoillessa viivähti hetken, tosin vain pienen hetken, ajatus talvesta, lumesta, pakkasesta. Nyt olemme saaneet niistä nauttia. Puut ovat paksun lumen alla taivas sininen ja pakkanen paukkuu nurkkahirsissä. Täytyy sanoa, että komeaa on. Kävin tänään parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä, koneuria, mutta komeissa maisemissa. Katselin talven lintuja, mutta näin vain lumisia puita. Ei ole vielä myrskyt kaikkea saaneet alas.’

‘Lumi luo mukavia yksityiskohtia, joissa vain mielikuvitus on rajana. Eikö olekin yläkuvassa vastaherännyt karhu pentunsa kanssa lähdössä etsimään suuhunpantavaa. Löysivätkö, en tiedä, sillä suuntasin kulkuni toiseen suuntaan. Ensimmäiset muuttolinnut ovat jo saapuneet. Mustavaris nähtiin Jyväskylän korkeudella eilen. Itse näin tänään parven tavallisia variksia, joilla oli aivan selvä suunta, mihin ne pyrkivät. Jotenkin tuli tunne, etteivät ne olleet kaupungin omia variksia, vaan ohikulkumatkalla kauemmaksi.’

Avainsanat: lumi, mielikuvitus, talvi

‘Olen talvipakkasten lomassa kahlannut läpi useampiakin kirjoja, lähinnä jäkälämääritysoppaita ja luontokirjoja. Siksi tällainen perin erilainen teos lienee myös paikallaan. China Miéville on Englannissa asuva uudemman sukupolven mestari. Hän on julkaissut kymmenkunta teosta ja niitä on käännetty kymmenille kielille. Toiset on ensimmäinen suomeksi käännetty teos häneltä. Kirjailijaa on verrattu tietenkin menneisiin mestareihin, mutta teksti on sen verran omaperäistä, ettei vertaaminen ehkä anna oikeaa kuvaa kenestäkään. Hänen teoksiaan on palkittu tyylisuunnan parhailla palkinnoilla, kuten Arthus C. Clarke-palkinnolla ja World Fantasy Awardin.’

Jossakin kaakkoisessa Euroopassa on kahden kaupungin yhteenliittymä, lomittuminen. Kaupungit ovat erillisiä mutta samalla limittäisiä. Beszeli vaikuttaa vanhahtavalta ja kehittymättämältä, kun taas Ul Qoma on moderni ja elinvoimainen. Kaupunkien rajaa ei saa ylittää, vaikka sitä ei ole oikeastaan olemassa. Kaikkea valvoo kummallinen salainen poliisi Rikko.

Kirjan alussa tapahtuu rikos, nuori nainen löydetään tapettuna puistosta. Beszelin poliisi Tyador Borly alkaa tutkia tapausta ensin Rikkona, sitten tavallisena maiden välisenä rikoksena. Tutkimukset johtavat Ul Qoman alueelle arkeologisille kaivauksille, jossa murhattu oli työskennellyt. Kaivausten salaperäisyyteen liittyvät historiaa tutkinut Bowden ja murhatun kanadalaisen arkeologin Mahalian ystävä Jolanda. Lisäksi tutkimuksissa törmätään jatkuvasti salaperäiseen Orsinaan, joka on selitetty menneisyyden myytiksi tai kaupunkien välissä olevaksi kolmanneksi kaupungiksi.

Kuten hyvässä dekkarissa niin tässäkin pieneltä tuntuva tapaus saa kohtuuttoman suuret mittasuhteet, joissa niin kaupungit kuin niiden asukkaatkin ovat vaarassa tuhoutua ja koko valtarakennelma sortua. Lopussa, kun lähes kaikki selviää, jää jäljelle oikeastaan aika tavallinen rikos, joka pohjaa tuiki tavalliseen motiiviin, rahaan.

Kirja kuuluu tekijänsä mukaan ‘uuskumma’-tyylilajiin. Ehkä se on jonkinlaista modernia fantasiaa, jonka hengenheimolaisia taitavat olla englanninkielinen Orwell ja venäläinen Bulgakov. Suomessa samaan tyyliin voisi sovittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen. Tarina on siis fantasiaa ja hetkittäin sitä lukiessa ajatteli sen saduksi, joka ei ole mahdollinen. Kuinka kaksi sisäkkäin olevaa kaupunkia voi elää ja niiden asukkaat häivyttää havainnoistaan toisen kaupungin asukkaat ja liikenteen, vaikka he käyttävät samoja katuja ja rakennuksia. Tämä tuli mieleen aina silloin tällöin, mutta taitavasti kirjailija silti tarinaansa johdattaa. Kirjassa annetaan ymmärtää, että asukkaat itse luovat rajat ja heidät on kasvatettu toimimaan näin, olemaan näkemättä. Rikon pelossa he myös toimivat mahdollisimman tarkasti oman kaupunkinsa tapojen ja eleiden varassa. Tämä näkyy vaatteissa, liikkumistavassa, tervehtimisessä, kaikessa. Kolmantena liikkujana kaupungilla on Rikko, jonka ihmiset liikkuvat niin, että he voisivat kuulua kumpaan kaupunkiin tahansa ja siksi molemmat häivyttävät Rikon ihmiset silmistään. Heitä ei siis ole olemassakaan kaupunkien asukkaille, mutta he toimivat silti koko ajan taustalla.

Tarnaa viedään läpi poliisi Borlyn silmin minä-kerrontana. Hän näkee vain beszeliläisen kaupungin ja varoo näkemästä muuta. Vähitellen hänen näköpiirinsä laajenee ja jouduttuaan Rikon pidättämäksi, hän tajuaa paljon, mutta menettääkin paljon. Hänestä tulee väkisin mieleen Orwelin maailma, tekninen kaupunki, jossa ei pehmeydelle ole sijaa, jossa ei ole muuta kuin kova maailma vastaan kova maailma, jota Isoveli valvoo. Sinällään hyvin hätkähdyttävä kuva nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Kirjailija ei anna ymmärtää, kummasta on kyse, ehkä molemmista.

Tämä ei tietenkään ole pelkkä aikuisten satu. Kirjalla on vankka symbolinen merkitys. Me itse luomme ympärillemme oman kaupunkimme ja näkymätönnämme sellaiset, joita emme halua nähdä. Maailmassa on paljon toisen kaupungin asukkaita, on romaaneja, tummia, köyhiä, narkkareita, vanhuksia, kodittomia, joita me yksinkertaisesti emme näe. Erona on vain se, että tässä kertomuksessa näkemisestä on tehty rikos, meillä ei sentään, ainkaan vielä. Ehkä tässä kirjassa viitataan myös jaettuihin kaupunkeihin (entinen Berliini, Jerusalem), vaikka se taitaa olla liian silmiinpistävää. Siellä voi kuitenkin olla tarinan lähtökohta.

Joka tapauksessa ihan mielenkiintoinen kirja, urbaani ja tekninen, mutta luo hyvän kontrastin kaikelle sille, mitä itse arvostaa.

China Miéville: Toiset (The City and the City), 2011 (2009). Suom. J. Pekka Mäkelä. Karisto. 365 s.

Avainsanat: dekkari, kirjallisuus, realifantasia

‘Paukkupakkaset hellittivät vihdoinkin. Nyt voi taas mennä ulos paremmalla mielellä, kun ei tarvitse pelätä itsensä eikä kaluston puolesta. Nämä nykyiset sähköiset laitteet ovat kaikesta tekniikastaan huolimatta tai johtuen kovin herkkiä kylmälle ja kosteudelle. Yhden kameran olen aikoinaan jo saanut solmuun tällä yhdistelmällä. Kameraa ei saisi koskaan viedä sisälle kuvausten välillä, pahinta on edestakaisin hyppääminen. Silloin kosteus tiivistyy rakenteisiin ja jäätyy pakkasessa. Vaikka liikkuvia osia onkin vähemmän kuin ennen varsinkin kompakteissa kameroissa, saa hyytyminen helposti aikaan vaurioita.’

Tässä muutama kuva jäästä, lumesta ja vedestä. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka monenlaista muotoa niihin liittyy. Vesi on paitsi elämän perusta myös monella muullakin tavalla ihmeellinen aine. Voisi kai hyvällä syyllä sanoa sitä hämmästyttäväksi tuotteeksi, voihan se esiintyä samaan aikaan kaikissa kolmessa olomuodossaan, siirtyä helposti olomuodosta toiseen jopa niiden ylikin.

Kylmyys saa veden jäätymään, kuten yläkuvassa. Siinä voisi vaikka ajatella olevan pakkaslustoja puun vuosirenkaiden tapaan. Pakkasen kiristyessä tulee aina uusi rengas avoimen veden äärelle. Lustot osoittavat vastavirtaan saaden aikaan kalanruotomaisen kuvion. Syntyneen jään sisälle jää ilmaa ja epäpuhtauksia, joten lustojen reunat näkyvät selvästi jään läpi. Kauniit muodot ovat ikään kuin ylimääräistä. Kuvasin ilmiötä loputtomasti, mutta ei kuva tuo esiin sitä kokonaisvaltaista tunnelmaa, johon kuuluu veden hilajinen solina ja jään pakkasesta aiheutuva ripsahtelu. Nyt kovan pakkasjakson jälkeen tämäkin virta lienee kovan kannen alla ja äänet jäävät syvyyksien kuminaksi.

Veden merkillisyyksiin kuuluu myös härmistyminen ja sublimoituminen. Edellinen tarkoittaa sitä että kaasu muuttuu suoraan kiinteäksi aineeksi ja jälkimmäinen päinvastoin kiinteä muuttuu kaasuksi. Veden kohdalla sublimoitumisen näkee usein keväällä, kun jää höyryää eli sulaessaan muodostaa sumua jään pinnalle. Härmistyminen näkyy yläpuolisessa kuvassa. Vanhan kellarin sisältä hönkäili ovenraosta kosteaa ilmaa talvipakkaseen ja kosteus tiivistyi suoraan lumeksi oven kamanaan. Seurauksena oli suuria roikkuvia jääkukkia, joiden vaihtelevuus oli samaa luokkaa kuin ikkuinoiden jääkukkienkin, jotka syntyvät samalla tavalla. Kahta samanlaista ei kasvustosta löytynyt. Hämmästyttävää tuossa ilmiössä oli sen suuruus. Kuvaushetkellä jääkukat olivat tulitikun mittaisia ja tuntuivat kasvavan koko ajan lähes silmissä.

Avainsanat: lumi, olomuodot, talvi, vesi

‘Olemme saaneet nauttia muutaman päivän kauniista pakkassäästä. Hiihtäminen ei ole enää hauskaa, mutta mahdollista, puut peittyvät tykyn jälkeen kuuraan ja aurinko kimmeltää oksilla. Kaunista katsella ikkunan läpi. Kun katsoin painemittaria, hämmästyin. En ole nähnyt koskaan moista painetta. Poikkeukselliset säät siis jatkuvat.’

Olen merkinnyt muistiin yli kolmenkymmenen vuoden ajan säätilat, aina silloin kun olen paikalla. Vihkoon ovat kertyneet tiedot pilvisyydestä, tuulista, maksimi- ja minimilämpötiloista, sateesta ja ilmanpaineesta. Alkuaikoina merkitsin paineen elohopeamillimetreinä, sitten millibareina, nykyään ne ovat hehtopascaleja. Muutoksista huolimatta vihoistani ei löydy tällaisia paineita ainakaan tällä vuosituhannella. Joulukuussa 2002 käytiin lähellä 1050 mb, joten se oli edellinen ennätys. Selasin 80- ja 90-lukua myös mutta turhaan. Eilinen (30.1.) on ennätys 1053 mb ja saattaa vielä nousta tulevina päivinä, koska korkea siirtyy koko ajan lännemmäksi.

Säätiloja on hauska seurata ja kaivella vanhoista muistiinpanoista vertailuaineistoa. Nyt huomaa, ettei aikoinaan ole tullut tehtyä turhaa työtä. Ihmiset puhuvat mielellään säistä, sehän lienee jo kliseekin. Joskus tapaa hengenheimolaisia, joilla samalla tavalla vihko pursuaa tietoa. Onko se sitten luotettavaa. Kerran vertasin omia merkintöjäni virallisiin ja huomasin, että ne noudattivat hämmästyttävästi samoja suuntia. Pieniä eroavaisuuksia tietenkin on, mutta suuret linjat olivat samat. Kerran huomasin 90-luvulla, että painemittari täytyy kalibroida, kun se alkoi näyttää ihan kummallisia lukuja. Joku pikkuinen oli varmaankin päässyt sitä säätämään. Eräänä 80-luvun kesänä taas tuli kummallisia lämpötiloja ja syy selvisi, kun seurasin päivän mittarin toimintaa. Talon seinustalta oli raivattu pois puita ja pensaita ja niinpä kaikesta varovaisuudesta huolimatta aurinko pääsi paistamaan mittariin puolen tunnin ajan iltapäivällä. Eipä muuta tarvittu, lämpöennätykset syntyivät siltä kesältä niinä päivinä.

Tässä on elisen päivän sääkartta Euroopasta. Siinä näkyy Pohjois-Venäjällä oleva laaja korkeapaineen alue. Siinä on syyllinen näiden päivien kauniisiin mutta kylmiin keleihin. Monesti Venäjän korkeapaine saattaa vaikuttaa pitkäänkin talven kylmyyteen tai kesän kuumuuteen. Korkeapaineen eteläpuolitse virtaa maahan kaakosta kylmää ilmaa ja saa meidät hytisemään, kesällä päinvastoin hikoilemaan. Kartasta näkyy myös syy Keski-Euroopan kylmyyteen, kun korkea työntää lonkeronsa sinne saakka. Ikävintä siinä on se, että ihmiset siellä eivät ole tottuneet tällaisiin lämpötiloihin ja sen sai nähdä tämän päivän lehdestä, jossa todettiin kymmenien menehtyneen kylmään itäisessä Euroopassa.

Monesti korkeapaine jää pyörimään Keski-Venäjälle johonkin Moskovan tienoille ja se saattaa pitää meillä säätyypin jopa viikkoja nykyisenkaltaisena. 1987 tammikuussa oli vastaava tilanne. Paine käväisi silloin 1040 mb ja lämpötila pysyi pari viikkoa alle - 30 °. Vastaavasti pitkiä hellejaksoja on esiintynyt useitakin kesäaikaan.  Venäjän korkeapaineet säätelevät yllättävän paljon meidän ilmastoamme. Siperia opettaa, sanotaan. Ehkä tässäkin se pitää paikkansa ja kannattaa ottaa kylmyys huomioon. Eilen pienellä hiihtolenkillä olin palelluttaa sormeni. Ne ovat alkaneet vanhemmiten palella enkä ollut varautunut kylmyyteen riittävästi.

Avainsanat: korkeapaine, pakkanen, säätila, talvi

Eric-Emmanuel Schmitt on hyvin suosittu ranskalainen kirjailija maailmalla. Hän kuuluu ainoana ranskankielisenä viidentoista luetuimman kirjailjan joukkoon. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille ja hänen näytelmänsä ovat maailmankuuluja. Suomessa hän kuitenkin taitaa olla melko tuntematon. Olen lukenut häneltä kolme kirjaa: Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset, Pilatuksen evankeliumi ja Noona lapsi. Kaikki ovat mestariteoksia. Kuinka voikin niin pieneen tilaan saada mukaan niin paljon viisautta. Kirjat nimittäin eivät ole paksuja, ne lukee yhdessä illassa, mutta niistä jää paljon mietittävää useaksi päiväksi.’

Nooan lapsi on kertomus toisen maailmansodan ajalta. Joseph joutuu juutalaisvainoissa eroon vanhemmistaan Belgiassa. Vanhemmat painuvat maan alle ja katolinen pappi Isä Pons ottaa pojan hoteisiinsa. Marcelle-neiti luo Josephille uuden henkilöllisyyden ja uudet paperit. Sen jälkeen Jopseph muuttaa Keltaiseen taloon kymmenien muiden vastaavassa asemassa olevan lapsen luo. Hän saa tukihenkilöksi itseään vanhemman ja kaksi kertaa kookkaamman Rudyn, josta tulee hänen elinikäinen ystävänsä. Yhdessä he tutkivat Keltaisen talon ja sen ympäristön sekä Isä Ponsin salaisuuden. Joseph ratkaisee sen ja pääsee pitkän harkinnan jälkeen papin opetukseen. Isä Pons on rakentanut metsäkappelin gryptaan synagogan, jossa hän alkaa opettaa pojalle hepreaa ja opetella samalla itse juutalaisuutta. Hän haluaa kerätä tuhoutuvan kansan muistoja kokoelmaksi, kuin Nooa, joka keräsi aikoinaan elämän arkkiinsa. Koko ajan yhteisön uhkana on natsiarmeija, joka etsii piiloutuneita juutalaisia. Lopulta myös Keltaisen talon asukkaat paljastuvat. Sota on kuitenkin samaan aikaan kylältä loppunut ja lapset pelastuvat. Kukin alkaa etsiä vanhempiaan, näin Josephkin.

Isä Ponsin uhrautuva työ pelasti Belgiassa kolmattasataa juutalaista lasta ja myöhemmin hän sai oman muistolehdon Israeliin. Joseph ja Isä Pons pysyivät ystävinä papin kuolemaan saakka.

Pieni kirjanen suuresta aiheesta. Tarinan pohjana on tositapahtumiin perustuva kertomus Isä Andrésta, joka toimi tarinan papin tavoin. Kirjan alkupuoli on perinteistä kerrontaa juutalaisvainoista, täpäriä pelastumisia ja uhrautuvaa avustustoimintaa. Puolivälin jälkeen kirjan henki vähitellen muuttuu syvällisemmäksi. Schmittin kirjojen teemoihin kuuluu tarkastella uskontojen eroja ja elämänarvoja. Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset-kirjassa pohditaan juutalaisuutta ja islamia. Tässä ovat keskiössä kristinusko ja juutalaisuus. Joseph on herkkä vaikutteille ja on valmis kääntymään kristityksi ja katoliseksi, mutta Isä Pons ei anna siihen lupaa. Hän näkee, ettei hänen tehtävänsä ole käännyttää näitä pelastamiaan juutalaislapsia, hänen tehtävänsä on säilyttää. Humaani pappi opettaa mieluummin lasta omaan kulttuuriinsa kuin muuntaa hänen ajatusmaailmaansa vieraaseen kulttuuriin. Kun Joseph löytää vanhempansa, hän loukkaa näitä syvästi ilmoittamalla ryhtyvänsä kaloliseksi. Tällöin Isä Pons ottaa pojan vakavaan puhutteluun ja saa tämän olemaan kuuliainen vanhemmilleen. Kirjan herkkä kerronta antoi päätökselle pohjaa. Josephista tuli lopulta oman kansansa puolestapuhuja, mutta samalla myös humaani toisten ja toisenlaisten ymmärtäjä. Isä Pons kokosi kryptaansa kuin Nooa arkkiinsa jäämistöä, kokoelmaa, hyökyaallon tietä, Joseph oli yksi hänen pelstamistaan lapsista ja tultuaan aikuiseksi tämä toimi samoin.

Schmitt, Eric-Emmanuel: Nooan lapsi. Like 2005. 192 s.

Avainsanat: filosofia, kirjallisuus, Like, uskonto